Etiäpäin! :)

Heti kun mieli on virkeämpi, sitä jaksaa myös ruhonsa raahata helpommin erilaisiin aktiviteetteihin vaikka heti aamusta, Eilisestä siis puhun, herätys klo 6.30, juoksemaan, lenkin jälkeen aamupuuro runsaan voin kera ääntä kohti (uskokaa pois, sitä on OIKEESTI varmaan nyrkillinen...:D) kamppeet kasaan ja suunta Fittarille. Kokeilun alla House (ja kuten jo facebookissa mainitsinkin niin ei ole kysymys siitä tosi hyvästä tv-sarjasta...) eli tanssitunti. Sain todeta taas kerran muutamassa liikkeessä olevani ihan todella umpijäykkä, mutta siis aivan mahtava tunti! Ihanaa, tätä lisää! Hiki virtasi ja musiikki vei mukanaan. :) 

Housen päälle oli vielä kahvakuulatunti, enkä voi kehua että hikivanat olisivat päässeet pahemmin kuivumaan. Sain hoiputtua ulos Fittarilta, vähän palauttavaa evästä (onhan proteiinipatukat sellaisia, onhan?) ja uusin keksintö täyttää mahaa hätätilanteessa: sokeriton mehukeitto. Jossa valitettavasti hiilareita kohtuullisesti on, mutta taitaavat näiden treenien jälkeen roihuta savuna ilmaan...Kävin salille vielä treenailemassa rinta, olkapäät, ojentajat-yhdistelmän. Kotona odotti siivousurakka mutta kyllä se oli illalla hyvä mieli alkaa puhtaassa kodissa töllöttämään Putousta. :)

Tänään kävin lenkillä toki heti aamusta, tarpoen tuolla helkkartin hangessa. Siis kyllä taas niiiiiin tuli mieleen että miks välillä kenkuttaa lähteä sinne lenkille. No, hyvän mielen ja hien pintaan siitäkin sai. Taas evästä ja työhuoneen uuninkin ehdin lämmittää (melkein...) ja yksi saliohjaus + omat treenit. Eihän tuo oikein kulkenut, varmaan vähän huonosti palautunut. Vuorossa selkä ja hauis. 

Salilta syömään (ja kuten voimme myöhemmin todeta, aterianlaatu/määrä/ravintosisältö/ajankohta oli väärä...) ja taas kohti kauppaa ja Fittaria. Sunnuntain perinteiset eli zumba ja pumppi. Ruokailusta aikaa kaksi tuntia ja arvatkaa pomppiko lohi kurkkuun. Vähän liian tukeva ateria ilmeisesti vaikka ajattelin että ehtii se sulaa. No, ei se ehtinyt, eikä se kyllä sulanut edes pumpissa vaan naamanväri muistutti kai vihreää kun taas kerran hoipuin salilta pihalle. :D 

Kyllä se siitä iltaa kohti näläksi vielä tuntui muuttuvan. Kotona puuhastelua vielä vähän riitti, uuninlämmitys, saunanlämmitys ja jumppien suunnittelua. 

Tässä kun on tullut viimeaikoina pohdittua omaa suhdettaan ruokaan, omaan kroppaan ja sitä kuinka se syömishäiriö aina siellä jossakin taustalla painaa, kuinka sitä itseään piinaa ja vaatii kamalasti, välillä suorastaan vihaa, niin mietin tässä kuitenkin niitä hyviäkin puolia. Suklaata ja karkkia (siis sokerillisia) olen ollut syömättä noin vuoden, painan 10kg vähemmän kuin vuosi sitten (kun tähän asti olen soimannut itseäni siitä että painan 6kg enemmän kuin kesällä...), elämä tuntuu menevän eteenpäin, jaksan taas! Pointti tässä oli kai se että eihän mitään voi saavuttaa vihaamalla itseään. Esimerkiksi kun sitä aina haluaa sen kireämmän kunnon ja tiputtaa muutaman kilon jne niin se ei tule koskaan onnistumaan eikä ainakaan olemaan pysyvää jos päässäni mietin vain kuinka surkea ihminen nyt olen kun olen tällaiseen jamaan itseni päästänyt (tiedän, kuulostaa hillittömän typerälle...) ja pakko laihduttaa että voisin hyväksyä itseni. Eihän se vaan mene näin. Kyllä itsensä täytyy hyväksyä ja itsestään pitää sellaisena kuin on, muutoshan on aina mahdollinen mutta se täytyy lähteä puhtaasti itsestä ja siitä että juuri MINÄ haluan, mitä se nyt sitten ikinä onkaan. Enemmän lihasta, vähemmän rasvaa, paremmat ruokailutottumukset...Pätee elämässä mihin tahansa mitä haluaa saavuttaa. Ja se usko...Aina pitää uskoa itseensä ja siihen että pystyy toteuttamaan sen mitä haluaa. :) Tähän on hyvä lopettaa tältä päivältä, nyt unille! :)

Myöhäisillan mietiskelyjä menneestä ja tulevasta...

Tässä kun on viime aikoina (kahden vuoden sisällä..?) joutunut pohtimaan koko elämänsä uuteen järjestykseen ja kasaamaan itsensä että voisi tulla taas vahvemmaksi niin väistämättä aina tulee jotain uutta mikä pitää laitaa järjestykseen. Yhtä väistämättä välillä mieleen nousee kysymyksiä siitä että miksi mulle käy näin tai eikö tämä jo riitä...Joskus tuntuu että vääryys ja epäreiluus ulottuu sellaisiinkin tahoihin joita pitää auktoriteettina, ehkä tavallaan suojelijanakin, eikä uskoisi kyseisten tahojen pystyvän käyttäytymään/toimimaan niin. Kaikelle kai on syynsä ja tarkoituksensa ja ehkä entisestäänkin voimistuneen oikeudentajun myötä sitä kiinnittää huomionsa entistä pienempiin asioihinkin. Minusta on siis tullut pilkunn****ja. :D Pohdinkin juuri tänään jotta ainahan sitä on suureen ääneen osannut "tietää" mikä on oikein ja hyväksi ja kuinka tulee toimia. Se on kuitenkin aivan eri asia toimia niin, sanoa asiat ääneet niinkuin ne on, olla rehellinen ja ennenkaikkea vaatia itselleen hyvää ja sitä mikä itselle kuuluu. Kauhean julkisesti kun en voi näistä asioista kirjoitella niin tulee vähän tällaista ympäripyöreää tekstiä, osa ymmärtää, osa ehkä ei mutta koittakaa pysyä perässä. :)

Kuten usein kriiseissä, niin "normaaleissa" kuin minkä tahansa muun aiheuttamissa, päätänsä nostaa miltei aina vanha peikko, syömishäiriö. Asiaa ei tässä "kriisissä" tietenkään auta se että olen kuullut ulkonäköäni koskevia kommentteja, negatiivisia siis. On hankala pysyä järkevänä ja ajatella että "ei se sitä tarkoita" jos päivästä toiseen kuulee kuinka ruma ja lihava on. Tiedän toki järjellä ettei asia ole niin, mutta tämä on taas asioita joita ymmärtää osa, etenkin ne joilla jotakin syömishäiriö taustaa on ja luulenpa että vaikuttaisi ihan kehen tahansa naiseen ilman sairaustaustaa.

Syksyn/talven aikana purin kaiken turhautumisen ja vihan liikuntaan ja siinä vaiheessa kun sitä alkoi olla 4-5 tuntia päivässä, totesin että nyt pitää vähentää ja käyttää vihan purkamiseen muita keinoja. Toki se ruoka on useinkin ollut se keino, tosin ahmiminen/sairas käytös ruokailun suhteen estää sitä todellista tunnetta tulemasta ulos jolloin asia jää taas unholaan ja käsittelemättä. Syksyn myötä hiipi myös masennus ja tuli myös joitakin ahmimiskohtauksia ja sorruin muutaman kerran oksentelemaankin mutta kyllä sitä on onneksi sen verran aikaa tuosta syömishäiriön pahimmasta syöveristä että tajusin itsekin että nyt ei olla oikealla linjalla. Tätä siis tosiaan tapahtui vaan muutamia kertoja, joskin eihän tämä syöminen ihan lapasessa ole...

Sitä on jotenkin niin kamalan ankara itselleen ja pitäisi näyttää siltä ja tältä vaikka se olisi fyysisesti mahdotonta tai ainakin epätervettä. Kehonkuvan vääristyminen johtaa myös siihen että aina vaan on halu laihduttaa. Aina. Se on aivan sama vaikka painaisi 45kg, silti varmaan näkisi läskiä jossain tai pelkäisi painonnousua.

Oon joutunut hyväksymään itsessäni sen ettei minusta koskaan tule ns. "normaalia". Paluuta ei ole ja tulen varmaankin aina tarkkailemaan syömisiä suuntaan jos toiseen. Pitäisi kuitenkin muistaa kuinka paljon on mennyt eteenpäin, esimerkiksi sokeria en ole syönyt kohta vuoteen enkä talven pimeimpänäkään aikana siihen sortunut vaikka prkl vieköön että teki mieli välillä suklaata. :D

Nyt on sekä keho että mieli sen verran väsyneitä että olen keskittynyt lähinnä aamulenkkiin, saliin ja töiden hoitamiseen. Jopa lätkä on ollut vähän tauolla, olin kipeänäkin kyllä...Pohdinta seuraavaa siirtoa varten ruokailun suhteen on aloitettu, jotta ei enää tulisi hakattua päätä seinään saman asian kanssa. Virheistäänhän tulisi kai oppia?

Onneksi on olemassa liikunta. :) Pari päivää kärsin aika kohtuullisen kovasta päänsärystä ja koska suurin osa töistä on vaan hoidettava, uskaltauduin vetämään kahvakuulatunnit tänään. Pää sanoi tuntien jälkeen jotta "jysk jysk" mutta muuten oli aivan mahtiolo! Ihanaa! Mulla on vielä aivan hirmuisen hyvin rutistavat ryhmät jotta ihan todella saa hyvän mielen kun katsoo sitä tekemisen meininkiä. :)

Jaahans, päänsärkyä tuskin auttaa se että mulla on noin neljä tuntia aikaa nukkua, mutta kokeillaan mitä huominen tuo tullessaan...Öitä! :)

Taistelutahtoa kehiin!

Onneksi ollaan kevättä kohti menossa...Jokasyksyinen/talvinen masennus vaan tahtoo hiiipiä sisuksiin vaikka kuinka yrittää nukkua, liikkua, syödä miljoonaa erilaista vitamiinia, ottaa kirkasvalohoitoa...tuntuu vaan että väsyttää, nälättää, paino nousee, masentaa, ei huvita...Kyllähän sitä on tullu siitä huolimatta treenattua mutta jotenkin kaikesta on vaan ilo kadonnut. Oon kyllä yrittänyt kuittailla syksyn aikana tulleita univelkoja, pitänyt vapaata mutta eihän se hetkessä iloksi muutu. Sitten kun päälle iskee flunssat ja vatsataudit niin ai että kun piristää...

Toki tämä vuoden jatkunut itsestä riippumaton elämäntilanne ei ainakaan paranna asiaa...Tai olenhan siitä myös itseäni syyttänyt, sotkeentumisesta väärään ihmiseen, katunut, vihannut PALJON, mutta kun tehtyä ei tekemättömäksi saa. On vaan melko kohtuutonta että piinaaminen jatkuu pidempään kuin ihmissuhde aikanaan kesti. Lisäksi on vieläkin vaikea käsittää kuinka pohjattoman ilkeä ihminen voi toiselle olla, kuinka on pokkaa käyttää toista vastaan kaikkea sitä minkä on luottamuksella toiselle kertonut. Kaikilla ei vain valitettavasti ole moraalisääntöjä. Liian paljon olen painanut asioita "villaisella", katsonut läpi sormien, antanut anteeksi niin monet haukkumiset, uhkailut ja vainoamiset, yrittänyt pysyä hiljaa ja huomaamattomana, odottanut että tämä loppuu. Mutta ei, nyt on vaan pakko tapella vastaan. Loppujen lopuksi kuitenkin on uskottava siihen että ihmiselle annetaan niin paljon kuin se kestää ja vaikka sen kestämisen äärirajoilla välillä mennäänkin, niin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin taistella ja KESTÄÄ vaikka mikä tulisi. Luulen kuitenkin että tuska minun pääni sisällä ei ole niin suuri kuin toisen, koska koen omaavani edes jonkinlaiset resurssit käsitellä asiaa vaikka se hankalaa jatkuvan henkisen paineen alla onkin, kun on kaiken lisäksi niin avoin ulospäin joten se toimii myös toisinpäin. Kyllä kaikki loukkaukset tuntuu tuhat kertaa pahempana. Mutta ennemmin itken pahaa oloa kuin olen tuntematta mitään.

Onneksi on ystävät, treenaaminen ja työ vaikka toki joutuu järjestelyitä tekemään jokaisen asian suhteen ihan jo oman kiireisen elämänrytmin takia. Oon loman aikana ja sen jälkeenkin pitänyt muutamia ihan kokonaan vapaapäiviä, pakon edessä kipeänä ollessa ja jopa ihan vapaaehtoisesti. Kai ne tavallaan tekee ihan hyvääkin, mutta toisaalta tällä stressin ja vihan määrällä ne tahtoo vähän kasaantua? Pitäisi ehkä hankkia joku henkistä tilaa tasapainottava harrastus noiden fyysisten lisäksi. :D Avantouintia on ehdotettu, mikä kuulostaisi kyllä erinomaiselle, sattuu vaan ikävästi zumban kanssa päällekkäin mikä on omalle mielentilalle oikea henkireikä ja ihanaa ♥. Elämä on vaan valintoja täynnä...:)

Suunnitelmissa olisi aloittaa uusi viikko uudella treeniohjelmalla. Tuntuu että kaikki junnaa paikallaan ihan joka osa-alueella ja jotakin uutta olisi hyvä saada aikaan. Dieettiä en edes suunnittele tähän saumaan aloittavani, pitkällisen keskustelun jälkeen itseni ja ehkä myös hyvän ystävän kanssa tulin siihen tulokseen että kevväämmällä. :D Jumppia on 13h viikkoon, siihen päälle noin 5-6 salitreeniä, joka-aamuinen juoksulenkki, jumpat/zumbat 1-5 krt viikkoon + mahdolliset kävelylenkit ja lätkä siihen päälle niin kyllä se tekee dieetin kohtuullisen mahdottomaksi noudattaa kun kalorit täytyisi isosta liikuntamäärästä huolimatta saada alle kahdentonnin. Kun se liikunta ei meinaan laihduta. :D

Minun pieni Junnu täytti toissapäivänä 1vee. Ja todella pieni siis. Päälle 30 kiloinen jässikkä. :)Toisin sanoen normaalikokoinen mutta näyttää valtavalle noiden tyttöjen rinnalla.

Kuvia ei ole eikä tule ennenkun paino tippuu. :D Tai, olis kait se hyvä näyttäytyä välillä vähän tuhdimmassa kunnossa. :D Mutta tämä tällä erää, nyt painelen suunnittelemaan uutta treeniohjelmaa. Heippa! :)