Surua puserossa, silti hymyillen eteenpäin!

Heti alkuun aihe on muuta kuin treenit. Hiukan surullisemmissa merkeissä on menty, puolitoista viikkoa sitten rakas Minttu eli Taka-Tapiolan Merimiina (s. 20.10.2000) piti nukuttaa ikiuneen. Jalka alkoi alunperin vaivata jo useita viikkoja sitten, ei pahasti, mutta huomasin että ontui toista takajalkaa välillä. Sitten tilanne paheni, ja paikallisen eläinlääkärin kanssa puhelimessa sovittiin että aloitan vanhukselle särkylääkkeet, epäilynä oli nivelrikko. Pari päivää meni kivasti, Minttu oli kuin nuori neitonen, pirteä kuin mikä (paitsi sitähän se oli ihan loppuun saakka...) mutta astui jalalla hyvin, olin jo ajatuksissani viemässä lenkille...Kunnes tilanne paheni äkkiä niin ettei lauantaina 18.5 enää astunut jalalle ollenkaan vaan laahasi perässään, jalka näytti jopa sille kuin se olisi ollut sijoiltaan, Minttu piti sitä kummallisesti toisen jalan takana. Olisin halunnut viedä Mintun paikalliselle eläinlääkärille, koska hän on aina niin hienosti hoitanut, myös Minttua vuosia sitten kun oli vatsalaukunkiertymä (sitkeä hurtta, siihen kai useinkin kuolee, vaan ei Minttu <3) mutta tilanne oli niin pahannäköinen että soitto päivystävälle ja nokka kohti Joensuuta. Itkin jo katsoessa koiraa, silmistä tiesin että takaisin ei tulla...Röntgenkuvat osoittivat sen kyllä täysin todeksi. Niin pahasti haurastunut toinen reisiluun pää ettei sitä käytännössä edes näkynyt. Eläinlääkäri ei osannut täysin sanoa oliko haurastunut vai jo peräti murtunut, mutta toki suositteli eutanasiaa, kirurgian (Täh? Mitä sille edes olisi voinut tehdä? Tekonivel...?) ja kipulääkkeiden  sijaan.  Minä sanoin siihen että ilman muuta, tiedän kyllä että se olisi vain Mintun kärsimystä ja samalla kärsisin itsekin. Oli hirvittävää katsella jo se yksi päivä kun tajusi että nyt ei kaikki ole ihan oikeasti kunnossa. Ja niin Minttu sitten nukutettiin...Eläinlääkärin kunniaksi täytyy sanoa jotta antoi aikaa olla ystävän vierellä ja varmisti vielä että ei enää sydän lyö, jonka jälkeen tehtiin vielä paperit valmiiksi tuhkaukseen toimittamisesta. Mietin vaan että kuinkakohan paljon se mies kohtaa itkeviä naisia...:) Tänään oli tullut ilmoitus jotta tuhkauurna odottaa postissa, onhan se eräänlainen piste, hautajaiset tavallaan...Ikävä on ja itkettää mutta sain Mintun pitää ennätyksellisen kauan, kokonaiset 12,5 vuotta ja kaikkein parasta on se että Minttua ei koske. Tässä vielä muutamia kuvia Mintusta, ihan niitä viimeisiä. 

Muistoissani aina, Taka-Tapiolan Merimiina "Minttu"

20.10.2000-18.5.2013

Kaksi kotona olevaan Samba ja Junnu ovat saaneet kyllä extrahuomiota parkuvalta emännältä ja yösijan patjalta vierestä. :D Tässä vähän talvisempaa kuvaa, lenkille lähdössä Samba+Junnu

Ja sohvallahan meillä ei tosiaan saa olla...:D

Muihin aiheisiin: Eväksistä ja treenistä sen verran että sokerin käyttö on pitänyt jättää minimiin, yksinkertaisesti siksi että on niin huono olo siitä ja se ei kertakaikkiaan sovi minulle ja kaiken lisäksi lisää ahmintaa jotta eiköhän se kokeilu ollut siinä. En edelleenkään ole alkanut millekään dieetille vaan pyrin tasapainoon mutta sokerinsyöminen vaan EI SOVI minulle. Kyllä se meinaan kuitenkin lähti lopulta lapasesta. Ilmankin pärjää niin tällä mennään...

Treeniä on ollut aikamoiset määrät, johtuen omista jumpista (Kahvakuula, bootcampfit, reisipakaravatsa, hitkickfit, steppumppi, ja zumba...) ja sitten kun on hullu niin pitää ajella vielä Joensuuhun muiden tunneille, on spinning, bodyarmy, reggaeton ja zumba. :D Harmi vaan kun reggaeton nyt loppuu kesäksi...:/ Mutta onneksi on zumba! Harmittaa kun en ole useampaan viikkoon päässyt, jotenkin ollut kaikenlaista, viime viikolla käytiin naapurin tyttöjen kanssa tyhjentämässä Ikeaa, mikä olisi onnistunut paremmin jos olisi ollut enemmän tilaa. :) Salilla oon tehnyt treenit aika fiilispohjalta, yritän laitella jossain vaiheessa painoja ja sarjoja ylös jotta sais tännekin vähän tuloksia. :) Ihana kevät ja kesä ja taas koko ajan eteenpäin, surusta huolimatta. Mutta niinhän se vaan on, elämässä joutuu luopumaan sellaisistakin  mistä ei haluaisi ja on vaan pakko oppia elämään sen kanssa. <3

Uusia haasteita ja vanhoja tuttuja juttuja!

Kesäjumppakausi pyörähti käyntiin, ensimmäistä kertaa tavallaan, koska täällä meilläpäin ei ole kesäisin juuri jumppia ollut. Vähän vaihtelevalla menestyksellä on jumpat lähteneet pyörimään ja tänäänkin taisi hyvä ilma vähän verottaa porukkaa. Katsotaan nyt miten menee, toivottavasti saan kaikki pyöriteltyä läpi kesän niin on vaihtelua tässä työelämässä. :)

Samalla on sitten lisääntyneet jumpat myös muualla, siis omalta osaltani käynti muiden jumpissa. Ihanaa kun pääsee taas BodyArmyyn, Spinningiin ja uutena juttuna Reggaetoniin ja onhan sitä Zumbaa ja ReisiPakaraVatsaa jajajajaja...Ensimmäiset spinningkengätkin tuli ostettua kun olivat tarjouksessa


Ja voin sanoa jotta onpa muuten parempi polkea! ;D

Treenit on kulkeneet ihan mukavasti, jostain syystä kirjaaminen on jäänyt ja oon mennyt aika tuntumalla, johtuen aika isosta jumppatuntimäärästä viikottain joutuu vähän salihommiakin passailemaan. Aina mennään täysillä mutta ei vaan kertakaikkiaan pysty tekemään ainakaan kauhean voimapainotteista treeniä, lihashommilla eteenpäin ja ehkä edelleen siitä "toiminnallisempaa" eikä niin paljon raskaita perusliikkeitä tms. Muuten tulloo Junttura Kanttura jos ei sitä jo liene. :)

Syömishommien kanssa on "taisteltu" ja menty PALJON eteenpäin. Huomaa sitten treeneissä ja jumpissakin sen kuinka jaksaa paljon paremmin kun antaa itselleen luvan syödä eikä aina vaan yritä epätoivoisesti kiristellä ja kiristellä, vieläpä liian pienillä kaloreilla. Kyllä, olen paljon painavampi kuin viime kesänä ja joku siitä joskus voi huomauttaakin, ja joo, ainahan se mielessä on että voisi olla kireämpi. Kaiken kaikkiaan se kieltäymysten tie ei kuitenkaan vie kauas eikä kanna pitkälle koska ei osaa syödä oikein niin että se paino pysyisi siinä mihin sen saa laskettua. Ja viime kesän painonlaskun hinta oli yli puolen vuoden ongelmat hormonitoiminnan kanssa niinkuin se naisilla tuppaa usein käymään joten parempi näin. Eikä tarvitse kytätä joka suupalaa. Mie olen syönyt jopa SUKLAATA!

Fazerin Keksicrisp, niin ihanaa!!
Tätäkin piti maistella....

Poikkeuksena "aiempaan" elämään, syöminen ei ole lähtenyt "lapasesta". Tajusin kai että ongelma on pään sisällä eikä itse ruuassa kun aloin koko ajan vain enemmän ja enemmän rajoittaa syömisiä kun "tämä, tämä, tämä ja tuo" aiheuttaa huonoa oloa ja ahmimista jajaja...Loppujen lopuksi tuntui että enhän mie voi syödä yhtään mitään. Kunnes juttelu ystävän kanssa avasi silmiä että nyt riittää rajoitukset. Että se ongelma ei ole ruuassa vaan minussa ja minun asenteissa, ajattelutavassa.

Tällä nyt sitten mennään, katsotaan kuin käy. Vaaka on saanut olla ihan omissa oloissaan, ajattelin että nyt riittää se ramppaaminen ja jatkuva itsensä soimaaminen. Ja olo on ollut hyvä. Joskus kun kuulee kehuja, ei niitä silti osaa ottaa itselleen vaan miettii niitä kaikkia huonoja puolia mitä itsestään voi löytää, mutta hyvällä tiellä ollaan ja eikun etiäpäin! :) Hyvää yötä!